The Goldfinch - Donna Tartt

Donna Tarttin the Goldfinch (suom. Tikli) kertoo Theo nimisestä pojasta, joka asuu New Yorkissa äitinsä kanssa. Hänen isänsä on hylännyt heidät, eikä hän enää osallistu Theon elämään millään tavalla. Theo ja hänen äitinsä ovat matkalla Theon koululle, mutta matkalla  he pistäytyvät museossa, missä he näkevät Goldfinch nimisen teoksen. Theon äiti on ihastunut teokseen ja Theokin pitää siitä, mutta hän kiinnittää enemmän huomiota hänen viereensä seisahtaneeseen tyttöön. Hetken päästä museossa tapahtuu räjähdys, mikä jättää Theon orvoksi. Kun hän pakenee museosta räjähdyksen jälkeen, hän pelastaa samalla Goldfinchin ja piilottaa sen.

The Goldfinch seuraa Theoa hänen kasvaessa lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja näyttää, miten räjähdys vaikuttaa edelleen hänen elämäänsä monien vuosienkin jälkeen. Theo takertuu Goldfinchiin muistona hänen äidistään ja kantaa sitä läpi monien elämän vaiheiden.

The Goldfinch oli minulle hienoinen pettymys. Olin lukenut Tarttin The Secret History:n muutama vuosi sitten ja pidin siitä todella paljon. Odotukseni olivat siis korkeat tämän kirjan suhteen. Kuitenkin tuntui, että jäin paitsi suuresta mestariteoksesta, jota kaikki rakastavat ja olen pohtinut muutaman päivän mikä voisi olla syy.

Ensimmäinen asia, mikä kirjassa meni mielestäni pieleen on sen pituus. Minä rakastan pitkiä kirjoja, mutta tämän kirjan kohdalla se ei tuntunut sopivalta. Mielestäni kirjasta olisi voinut hyvin jättää pois yli sata sivua tapahtumia, jotka eivät mitenkään liittyneet tarinan suurempaan kuvaan. Lukeminen alkoi tuntua viidensadan sivun jälkeen melko puuduttavalta, sillä mitään ei tapahtunut ja loppuun oli vielä yli 300 sivua. Kuitenkin loppua myöten kirja alkoi mennä mielenkiintoisempaan suuntaan, mistä pidin todella paljon.

Kirjan pituus on suurin syy, miksi minulla oli vaikeuksia sen kanssa. Lisäksi pitkälle kirjaan tuntui, ettei juoni ollut menossa mihinkään. Minusta tuntui, että luin sarjaa tapahtumia, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa tai johda mihinkään. Lopussa kaikki tulee jokseenkin yhteen, mutta se ei silti pelastanut koko kirjaa. 

Toisaalta ei kirja kaiken kaikkiaan ollut epämiellyttävä kokemus, enkä kadu sen lukemista. Donna Tarttin kirjoitustyyli on tässäkin kirjassa aivan erinomainen. Haluan lukea lisää Tarttin kirjoittamia tekstejä, ja tämä kirja innoitti minua siihen, osittain toivossa, että löytäisin jotain parempaa, ja osin halusta ahmia vain Tarttin kirjoittamia sanoja.

Kirjoitustyylin lisäksi pidin joistakin hahmoista todella paljon. Theon näkökulmasta oli suurimman osan kirjan ajasta todella mielenkiintoista lukea. Hänen menneisyytensä tulee aina hänelle takaisin ja se nähdään läpi kirjan erilaisissa tilanteissa. Mielestäni Tartt käsitteli erinomaisesti Theon traumoja museon räjähdyksestä ja niiden vaikutusta hänen elämäänsä. Kirjassa tulee myöhemmin hahmona esille myös Boris, joka ystävystyy Theon kanssa. Hänestä en liioin välittänyt, sillä hän tuntui liian erikoiselta ollakseen totta.

Theon lisäksi Boris on todella mielenkiintoinen hahmo. Boris on Theolle yhdessä kirjan vaiheessa todella hyvä ystävä. Tätä enempää spoilaamatta, minun on pakko sanoa, että Boris kokonaisuudessan on todella salaperäinen ja kiehtova hahmo. Haluaisin tietää hänestä vain lisää ja minulle riittäisi kirja pelkistä Boriksen seikkailuista Euroopassa!

Kokonaisuudessan the Goldfinch oli hieman valju lukukokemus: siinä on osia, joista todella pidin, mutta sen pituus ja juonen hitaus todella aiheuttivat sen, etten pidä kirjasta yhtä paljon kuin olisin muuten pitänyt.

Arvio: ★★★